Liikunta-nautintoa vai pakkopullaa?

Moikka kaikille ja hyvää viikonlopun alkua!

Toivottavasti sulla on ollut hyvä viikko tähän mennessä ja kiva viikonloppu tulossa. Pahoittelut, pitkästä kirjoitus tauosta. Motivaatiota kirjoittamiseen olisi ihan hurjasti, mutta aikaa ei tunnu löytyvän mistään. Tuntuu, että kokoajan teen jotain tai olen menossa, mutta silti en saa mitään aikaiseksi.. Kuulumisista voisin kirjoittaa vaikkapa viikonlopun aikana ihan erillisen postauksen, jos teitä semmoinen kiinnostaisi!

Ollessani lenkillä, aloin miettiä mun suhdetta liikuntaan ja miten suhteeni siihen on muuttunut vuosien varrella. Millainen se oli lapsena, sairauden pahimmissa vaiheissa ja millainen se on nyt. Mitä itse ajattelen liikunnasta tällä hetkellä? Tällaista kirjoitusta on toivottu paljon, ja tottakai haluan toiveen toteuttaa.

Lapsena tykkäsin liikkua ja olen kokeillutkin moni erilaisia lajeja. Olen harrastanut uintia, tanssia, voimistelua ja ratsastusta. Edellä mainituista lajeista juuri mikään ei innostanut, enkä niitä jatkanut kovinkaan pitkään ratsastusta lukuunottamatta. Ratsastuksen aloitin 6-vuotiaana ja jatkoin sitä aktiivisesti 15-vuotiaaksi asti.

13-15 vuotiaana olin kunnon heppatyttö ja oikeastaan asuin tallilla. Vanhemmat kustansivat minulle yhden ohjatun tunnin viikossa, mutta ratsastamaan pääsin useamminkin tekemällä paljon tallihommia. Rakastin ratsastamista, mutta yhtälailla pidin myös tallitöistä ja hevosten hoidosta. Meillä oli myös oikein ihana talliporukka. Osaan heistä olen edelleen paljon yhteydessä, mutta joihinkin yhteydenpito on selkästi vähentynyt tai jäänyt jopa kokonaan. Kesät asuin tallilla ja kavereiden kanssa jopa yövyimme teltassa tallin pihalla.

Ratsastusharrastus loppui, kun talli jolla kävin lopetti ratsastuskoulutoiminnan. Kyseisellä tallilla olin ratsastanut kahdeksan vuotta ja tallin vaihtaminen tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta. Rakas hoitohevoseni myös myytiin ja sekin vaikutti harrastuksen lopettamiseen. Tärkeän harrastuksen loppuminen oli ehdottomasti yksi suurimpia syitä sille, miksi anoreksiaan sairastuin.

Kun ratsastus loppui, olin pitkään ilman minkäänlaista liikuntaharrastusta. Omaa lajia ei vain tuntunut löytyvän. Ysiluokan keväällä päätimme ystäväni kanssa hankkia salikortit. Yhdessä kävimme salilla ja ryhmäliikuntatunneilla ja hurahdin siihen hommaan ihan täysin! Alkuun kävimme vain yhdessä, mutta pian rohkastuin käymään myös yksin. Aloin uuden harrastuksen kautta paikkaamaan sitä tyhjiötä, mikä jäi ratsastusharrastuksen loppuessa. Alkuun uusi liikuntainnostukseni oli täysin harmitonta ja tykkäsin siitä kovasti. Jumpat ja sali alkoivat tuntua lähes yhtä tärkeiltä, miltä ratsastus aikoinaan.

Lukion alkaessa, muuttui myös suhtautumiseni liikuntaan. Sairauteni alkoi pikkuhiljaa pahentua, ja liikunnasta tuli pakkoa. Alkuun vielä osasin nauttia siitä, mutta pian kuvioon tuli pakkoliikunta. Pakkoliikunta tarkoittaa nimensä mukaisesti pakonomaista tarvetta liikkua. Jos syystä tai toisesta liikkumaan ei pääse, eli minun tapauksessani päivittäinen vähimmäismäärä ei täyttynyt, tuloksena tuli kova ahdistus. Asetin itselleni joka päivälle liikuntatavoitteen, joka piti suorittaa. En enää nauttinut liikunnasta. Se oli vain tehtävä. Jos en pystynyt liikkumaan jostain syystä, kompensoin sitä vähentämällä ruokaa entisestään.

Lukion syksyllä kävin päivittäin salilla ja jumpilla. Joka päivä piti käydä vähintään kahdella rankalla tunnilla ja siihen päälle vielä salitreeni. Kävin paljon Bodypump-tunneilla. Kyseisellä tunnilla käytössä on siis tanko ja levypainoja, joiden kanssa tehdään kyykkyä,penkkipunnerrusta, maastavetoa yms. Tavoitteenahan tietenkin on, että kun kroppa kehittyy ja vahvistuu niin painoja voi lisätä. Minulle kävi juuri päinvastoin. Minun täytyi kokoajan vähentää painoja, kun tanko ei enää yksinkertaisesti noussut ylös. Olin fyysisesti jo niin heikossa kunnossa. Sairaus oli jo minussa niin vahva, että se haukkui minut aivan lyttyyn. Rangaistukseksi sairaus pakotti minun vähentävän ruokaa entisestään ja lisäämään liikuntaa.

Keväällä 2014 jouduin osastolle ja silloin tottakai myös täydelliseen liikuntakieltoon. Salikortti otettiin pois käytöstä. Sehän ahdisti minua aivan kamalan paljon. Odotin uloskirjautumista, jotta saisin salikorttini takaisin ja että voisin jatkaa sairaanloista liikkumistani. Uloskirjautuksen jälkeen liikuntakielto oli kuitenkin edelleen voimassa. Se jatkui seuraavaan osastojaksoon asti ja vielä pitkälle sen jälkeen.

Viime syksynä sain aloittaa taas liikkumaan maltillisesti. Sain salikorttini takaisin, mutta aluksi minulla oli lupa käydä vain joogassa, venyttelyssä ja BodyBalance-tunneilla. Kroppani vahvistuessa ja painon noustessa, sain pikkuhiljaa luvan ottaa myös rankempaa liikuntaa mukaan. Halusin saada takaisin sen liikunnanilon, mikä minulla oli ennen sairastumista ja pakkoliikunnan aloittamista. Syksyn muuttuessa talveksi, sain käydä jo mm. BodyPumpissa ja BodyStepissä. Olin niin onnellinen, kun pääsin taas liikkumaan. Liikunan avulla aloin myös hyväksyä oman kehoni ja kehonkuvani alkoi realisoitua.

Kevään kävin jumpilla ahkerasti ja oikeasti rakastin sitä. Liikkumisessani ei ollut oikeastaan enää minkäänlaista pakkoa. Alkukesällä, minusta alkoi tuntua ettei pelkkä ryhmäliikunta enää riitä. Halusin alkaa kasvattaan lihasmassaa ja myös haastaa itseni ihan kunnolla. Tiesin, että se onnistuu vain menemällä salin puolelle. Ennen olin ajatellut, ettei sali ole ollenkaan minua varten. Halusin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden. Siispä, hankin itselleni PT:n. Hänen kanssaan tehtiin minulle yhdessä saliohjelma ja nyt sitä on jo muokattu entistä raskaammaksi ja haastavammaksi. Olen ihan hurahtanut salilla käytiin. Tavoitteena on käydä salin puolella kolme kertaa viikossa. Siihen lisäksi pyrin käymään yhdellä sykettä nostattavalla ryhmäliikuntatunnilla, kuten BodyStepissä, BodyCompatissa tai BodyAttackissa. Koiran kanssa tulee myös ulkoiltua päivittäin 1-2 tuntia.

Liikuntamääräni saattaa kuulostaa jonkun korvaan hurjalta. Mielestäni se on kuitenkin täysin ok määrä, kun liikuntaan ei liity minkäänlaista pakkoa ja muistan huolehtia riittävästä ravinnosta ja levosta. Minua ei ala ahdistamaan, jos viikossa pääsenkin käymään vain 2 kertaa salilla. Eikä minua ahdista olla pyöräilemättä kouluun, jos vettä sataa saavista kaatamalla. Ennen tuo olisi saanut minut ahdistuksen partaalle ja se on yksi suurimmista merkeistä milloin on kyse pakkoliikunnasta.

Vaikka liikun nykyään paljon, teen sen täysin omaa kehoani kuunnellen. Mielestäni meidän jokaisen keho kertoo, mitä se tarvitsee niin ravinnon, liikunnan ja levon kohdalla. Omaa kehoa pitää vain oppia kuuntelemaan. Itse koen olevani siinä jo aika hyvä.

Nykymaailmassa on yleistä, että monella meistä suhde liikuntaan on vääristynyt. Siitä on tullut pakkoa, eikä se anna energiaa ja nautintoa niinkuin sen kuuluisi. Yhä useamman kuulee sanovan, kuinka sinne salille on pakko raahautua tai juosta verenmaku suussa satoi tai paistoi. Keho ehkä kaipaisi lepoa, mutta silti sinne salille mennään siksi koska muutkin tekevät niin.

Mielestäni liikunta on yksi terveyden ja hyvinvoinnin peruspilareista, aivan kuten ravinto ja lepokin. Kannustan teitä kaikkia aloittamaan jonkin liikuntaharrastuksen, koska liikunta tutkitusti antaa hyvää oloa ja auttaa stressin hallinnassa. Entä jos sinne lenkkipolulle tai varsinkaan salille ei innosta mennä?  Silloin niin ei tarvitse tehdä. Tässä maailmassa on niin paljon erilaisia liikuntamuotoja, että meille jokaiselle varmasti löytyy se oma juttu. Salitreenaus on nyt kovasti pinnalla ja joka toinen siellä salilla käy enemmän tai vähemmän. Se ei silti tarkoita sitä, että sinunkin tulisi niin tehdä jos se ei tunnu yhtään omalta jutulta. Salitreeni ei todellakaan ole se ainoa ja oikea tapa urheilla. Toiselle se sopii, toinen pitää uinnista, kolmas jalkapallosta ja neljäs rakastaa joogaa. Oma laji löytyy vain kokeilemalla. Monesti kuulee myös puhuttavan, kuinka siellä salilla käydään tai kahvakuulaa heilutellaan, koska se on tehokasta. Mielestäni kuitenkin se kaikkein tehokkain liikuntamuoto on se, josta nauttii ja aidosti pitää.

Kun se oma laji on löytynyt, itseään ei tarvitse pakottaa treenaamaan vaan sinne lähtee enemmän kuin mielellään. Mutta treenaamaan lähtiessä, tulee aina muistaa se oman kehon kuuntelu ja priorisointi. Jos keho kertoo, että tänään ei treenata  niin silloin ei niin tehdä. Priorisoinnilla tarkoitan sitä, että laitetaan asiat tärkeysjärjestykseen. Jos hyvä kaveri jota et ole nähnyt pitkään aikaan pyytää sinua kahville niin tottakai ystävän tapaaminen menee treenaamisen edelle. Välillä on täysin ok skipata suunniteltu treeni, kun tulee muutoksia suunnitelmiin. Jos tämä aiheuttaa paljon ahdistusta, olisi syytä pysähtyä hetkeksi miettimään omaa suhdettaan liikuntaa.

Itse rakastan kovaa treeniä.Mitä rankempi treeni, sitä enemmän saan siitä energiaa ja hyvää oloa. Kovaa siis saa treenata, kun tekee sen oman kehon ehdoilla ja muistaa oikeanlaisen ravinnon ja riittävän unen. Olen saanut takaisin sen liikunnanilon ja siitä en enää koskaan halua luopua!

Hui kun tuli pitkä teksti, ihanaa jos jaksoit lukea loppuun asti! Toivottavasti pointtini tuli selville. Laitathan kommenttia, jos tämä kirjoitus herätti edes jonkinlaisia ajatuksia.

Ihanaa viikonloppua!

-Susanna