Hei kaikille!
Tänään minulla on vähän vakavampaa kerrottavaa. Otsikon sanat ovat kuitenkin päälimmäisiä tunteita, joita koen juuri nyt.
Olen siis päättänyt lopettaa lukion kesken ja sitä kautta yo-tutkinnon suorittamisen.
Yo-kirjoitukset alkoivat minun osalta viime keväänä terveystiedolla. Luin kokeeseen yli kaksi kuukautta ja hallitsin asiat hyvin. Prelistä sain muistaakseni ihan täydet pisteet. Itse YO-koe meni kuitenkin täysin penkin alle. Koin olleeni rauhallinen, mutta oikeasti olin paniikissa. Paniikista johtuen luin kysymykset huolimattomasti ja vastailin kysymyksiin sitten omien olettelemuksieni mukaan. Arvosanaksi sain C:n ja olin itseeni todella pettynyt. Vihainen suoraan sanottuna. Ajattelin, että oma arvoni riippuu täysin siitä arvosanasta, jonka kirjoitan. Siitä suuresta pettymyksestä ja vihasta johtuen oli todella lähellä, että sairastun uudestaan. Niin ei onneksi kuitenkaan käynyt ja sain kaikki negatiiviset tunteet siihen liittyen käsiteltyä ilman, että humpsahtaisin takaisin sairauden maailmaan.
Vannoin itselleni, että kokeen menen uusimaan. En voinut hyväksyä itseltäni sellaista suoritusta, joka oli niin alle oman osaamistasoni. Pikkuhiljaa kuitenkin hyväksyin arvosanan ja käänsin katseeni kohti syksyn kirjoituksia, psykologiaa ja englantia. Lupasin itselleni, että nyt en anna saman toistua. Psykologiasta lähdin tavoittelemaan arvosanaa L. Englanti ei ole ikinä ollut vahvuuteni, joten siihen asetin tavoitteeksi vain läpipääsyn.
Lukemisen aloitin hyvissä ajoin jo kesäkuussa. Tein itselleni lukusuunnitelman ja pysyin rauhallisena.
Kun koulu alkoi elokuun puolivälissä, alkoi myös stressitasoni nousta hurjasti. Luin paljon, mutta tuntui ettei mikään tartu päähän. Kun psykologian kirjat sain luettua, aloin harjoitella vastaamista vanhoihin YO-tehtäviin. Yritin saada niihin vastauksia, mutta suoraan sanottuna siitä ei tullut mitään, vaikka käytin kaikkia oppikirjojakin tukena. Olin yhteydessä opettajaan ja hänen avulla kävimme tehtäviä läpi. Hänen ansiostaan sain itseluottamustani nostettua ja olin varma että kirjoituksista selviän. Samoihin aikoihin laskin myös tavoitettani hurjasti. Ainoaksi tavoitteekseni asetin, että menen saliin ja teen siellä parhaani. Se riittää mihin riittää.
Kirjoitusten lähestyttyä, oma psyykkinen hyvinvointini on romahtanut hurjasti. Olen saanut paljon ahdistus ja jopa paniikkikohtauksia suuresta stressistä johtuen. Viimeinen pisara oli psykologian preliminäärikoe, joka oli viime tiistaina. Sain kokeessa niin kamalan paniikkikohtauksen. Kaikki kysymykset olivat täyttä puuroa, enkä saanut yhtään vastausta tehtyä paperille. Kotiin tullessa romahdin täysin, jolloin äti sanoi ne sanat jotka olin halunnut kuulla jo pitkään: "Sussu, sun ei ole oikeasti pakko, jos tuntuu ettet kykene". Se oli minulle niin suuri helpotus, etten pysty sitä edes sanoin kuvailemaan. Niinkuin viime postauksessa kirjotin, minulla on ollut paljon univaikeuksia. Tiistai-keskiviikko välisenä yönä nukuin kuitenkin kuin kissanpentu. Keskiviikkona pidin vapaa päivän koulusta. Pelkkä ajatus siitä, että aukaisisin psykologian tai englannin kirjat sai minut aivan paniikin partaalle. Tein vapaa päivänä kaikkea muuta mahdollista. Nukuin mm. kolmet päiväunet. Olin niin puhki.
Ajatus lukion lopettamisesta on pyörinyt mielessäni koko alkusyksyn ajan. Stressitasoni on ollut niin korkealla. Torstaina minulla oli tapaaminen psykologian opettajani ja oponi kanssa. Kerroin heille rehellisesti oman tilanteeni. Molemmat heistä olivat ajatelleet, että minun tapauksessani on kyse vain normaalista jännittämisestä. Kertomani perusteella, he tulivat siihen tulokseen, että tilanteeni on sen verran paha, että lukion keskeytys on ainoa vaihtoehto.
Siispä teimme yhdessä opettajani,oponi ja vanhempieni kanssa päätöksen, että lukio on ohi minun osaltani tällä kertaa.
En ole ollut varmaan ikinä mistään näin helpottunut. Tiedän tehneeni oikean päätöksen. Tiedän, että jonkun mielestä luovutin kesken. Tunnen itseni sairauteni myötä kuitenkin niin hyvin, että tiedän milloin jaksamiseni raja on ylitetty. Tiedän myös, että meistä jokaista jännittää ja stressaa varmasti. Minun tilanteessani, se stressi, jännitys ja paniikki meni kuitenkin niin sanotusti yli hilseen.
Päätös ei ole ollut todellakaan helppo, eikä syntynyt yhdessä yössä tai tunnemyrskyn yhteydessä. Aina on se mahdollisuus, että kadun päätöstäni myöhemmin. Se riski on kuitenkin otettava. En kuitenkaan usko yo-tutkinnon olevan sen arvoinen, että menettäisin mielenterveyteni uudestaan. Ehkä jopa lopullisesti. Kun yksi ovi sulkeutuu, niin monta uutta ovea aukeaa. Nyt lähden kohti uusia tuulia. Meille jokaiselle löytyy paikka täällä maailmassa. Niin löytyy minullekkin. Minun, eikä sinun eikä meidän kenenkään arvoa mitata suoritusten perusteella. Jos joku niin tekee, niin se saa minun puolesta olla hänen oma henkilökohtainen ongelmansa.
Nyt kun päätös on tehty, oloni on niin helpottunut ja vapautunut. Elämälle on minulle vielä niin paljon tarjottavaa. Minun tehtävänä on nyt vain selvittää, mikä se on.
-Susanna
torstai 8. syyskuuta 2016
sunnuntai 4. syyskuuta 2016
Meneekö nyt liian lujaa?
Moikka!
Miten se viikonloppu hurahtaa aina ohi ihan mieletöntä vauhtia? Tuskin olen ainoa joka tätä miettii lähes joka sunnuntai-ilta. Onneksi enää en pode juuri koskaan sitä lähes kaikille tuttua "maanantaimasennusta". Ennen elin aina pelkästään viikonloppuja varten ja jo lauantai-iltana aloin tuskastua, että kohta on jo maanantai ja arki alkaa. Nykyään pidän arjestani niin paljon, ettei minua oikeastaan ikinä haittaa maanantai. Ei sinne kouluun tietenkään aina jaksaisi mennä, mutta pääpiirteittäin viihdyn siellä oikein hyvin! Päivisin on ihanaa kun saan olla rauhassa ja puuhailla omia juttuja. Illaksi sitten aina jaksaa mennä hyvillä mielin kouluun.
Mun viikonloppu oli taas vaihteeksi aika toiminnantäytteinen. Vietin pitkästä aikaa vapaaviikonloppua. Viime viikkoina olen lähes poikkeuksetta ollut viikonloput töissä ja omaa aikaa ei juuri ole ollut.
Perjantaina kävin serkkuni kanssa syömässä Roosterissa. Vähän juhlistettiin Elinan töiden loppua. Jos et ole ikinä käynyt Oulun Roosterissa, niin en voi muuta kuin suositella! Hampparit ja salaatit on kaikki ihan huippu hyviä. Nam.
Lauantaina heräsin tuttuun tapaan jo seitsemältä ja aloin lukemaan. Opiskelujen jälkeen käytin koirat pitkällä metsälenkillä, jonka jälkeen lähdinkin ratsastamaan. Ratsastuksesta oli tosiaan ollut monen viikon tauko töiden takia. Alkuun koko homma oli ihan hukassa ja tuntui ettei siitä tule yhtään mitään. Loppua kohti alkoi kuitenkin sujumaan kun hoksasin miten saan ponin kulkemaan oikeinpäin. Koko tunnin se kesti, mutta voi sitä voittajafiilistä, kun viimeiset viisi minuuttia meni tosi hyvin! Ratsastuksen jälkeen kävin tekemässä viikon viimeisen salitreenin. Vuorossa oli selkä ja hauis ja treenikin kulki tosi hyvin. Ja voi sitä energian määrää minkä saan jokaisesta treenistä. Sitä tunnetta ei kyllä voita mikään.
Sunnuntai on myös sujunut oikein kivasti opiskellen, lenkkeilen ja Minnin kanssa käytiin treeneissä.
Jos nyt palataan tuohon otsikkoon. Omasta mielestäni voin nykyään oikein hyvin. Olen pirteä,iloinen,energinen,treeni kulkee ja ruoka maistuu. Ainut mikä mättää on uni. Olen kärsinyt erilaisista uniongelmista jo useiden vuosien ajan. Välillä on niiden osalta mennyt paremmin ja välillä taas huonommin. Nyt on ollut jo monen kuukauden ajan huonompi vaihe. Erilaisia unilääkkeitä olen käyttänyt useita, mutta tuntuu ettei niistäkään ole enää juuri apua. Saatan nukahtaa ihan hyvin, mutta viimeistään neljän aikaan aamulla herään eikä puhettakaan että saisin enää unta. Siinä yritän pyöriä muutaman tunnin ajan, jotta olisi ns. järkevää nousta ylös. Öisin saan nukuttua noin nelisen tuntia. Sanomattakin selvää, että se on aivan liian vähän. Itse en ole tätä kuitenkaan ajatellut, kun päivisin kuitenkin olen pirteä ja jaksan touhuta. Äitini tänään kuitenkin otti asian esille, kun hän ihmetteli miten vapaa päivänäkin saatan olla keittämässä aamupuuroa jo seitsemän aikaan. Äiti sitten kysyi, että milloin oikein levähdän. Hän otti esimerkiksi edellisen päivän eli lauantain. Koko päiväni oli täysin aikataulutettu, eikä ollut hetkeäkään että olisin edes istunut alas. Aloin pohtia tätä tarkemmin ja tulin tulokseen ettei semmoisia päiviä edes ole, jolloin olisin edes hetken paikallaan.
Tämä kyllä liittyy ihan täysin luonteeseen. Olen luonteeltani semmoinen, että kokoajan tulee olla tehokas ja tehdä jotain hyödyllistä. Suomeksi sanottuna poden joka kerta huonoa omatuntoa, jos en mitään hyödyllistä tee. Esimerkiksi viikon rantaloma jossain lämpimässä ei tulisi kuuloonkaan. Se tuottaisi minulle vain hirvittävän määrän ahdistusta. Tiedän kuitenkin, että se on täysin normaalia ja aivan sallittua ottaa välillä rennommin. Viettää vaikka koko viikonloppu peiton alla telkkaria katsoen. Ja jokainen ihminen oikeasti tarvitsee sitä. Lepo ei tarkoita pelkästään nukkumista vaan muutenkin rauhoittumista. Kokoajan ei tarvi eikä edes saa olla tehokas. Tiedostan tämän täysin, mutten osaa ottaa asiaa käytäntöön. Viimeksi "rauhoituin" viime keväänä kun makasin kaksi viikkoa kotona influenssassa. Sitä edellisen kerran olin paikoillani sairaalassa.
Tiedän, että yksi suurin syy uniongelmiini on kova stressi. Olen hirveä stressaaja ja nyt stressiä aiheuttaa lähestyvät YO-kirjoitukset. Rehellisesti sanottuna olen aivan paniikissa.
Kun ihminen on stressaantunut, elimistöön erittyy stressihormoneja. Poden tällä hetkellä pitkittynyttä stressiä ja stressitasoni ei laske kun olisi aika käydä nukkumaan. Kun elimistössä on paljon stressihormoneja kuten adrenaliinia, se aiheuttaa useimmille meistä uniongelmia. Adrenaliinin takia pysyn kuitenkin pirteänä ja toimintakykyisenä, vaikka unta tuleekin olematon määrä.
Tämän kaiken lisäksi mulla on erittäin paha tapa täyttää mun kalenteri ihan kokonaan. Toisin sanoen mulla on aina liian monta rautaa tulossa yhtä aikaa. En osaa sanoa ikinä ei, enkä kieltäytyä mistään. En varsinkaan töistä. Olen luonteeltani niin kiltti ja haluan aina kaikille pelkkää hyvää. En halua kieltäytyä jos se on mahdollisuus, että se tuottaa jollekkin huonoa mieltä. Tiedän, että en voi aina miellyttää kaikkia ja toimia kaikkien mieleen. Minun pitäisi opetella olemaan enemmän itsekkäämpi ja opittava sanomaan ei.
Vielä tästä unettomuudesta ja stressistä ei ole tullut ongelmaa. Mulla ei ole mitään ylikunnon oireita tai muita terveydellisiä ongelmia. Niinkuin sanoin aikaisemmin, olen energinen, treeni kulkee ja ruoka maistuu. Totuus on kuitenkin se, ettei meidän kenenkään keho kestä ja toimi ilman unta ja riittävää lepoa. Saatan jaksaa vielä viikon, kuukauden tai ehkä jopa jouluun asti. Lopputulos on kuitenkin se, että jossain vaiheessa kroppa sanoo sopimuksensa irti. Viimeistään sillon tulevat ne ylikunnon oireet tai jopa burn out. Lähipiirissäni on näitä ongelmia ollut paljonkin ja olen nähnyt, että siitä toipuminen kestää kauan. Voi mennä jopa vuosi. En todellakaan halua joutua siihen pisteeseen.
Haluaisinkin kysyä juuri sinulta, että miten sinä rentoudut? Mitä teet silloin kun stressaat liikaa? Jos sinulla on univaikeuksia, niin mikä sinulla on niihin auttanut?
Kuulisin mielelläni, jos sinun vinkeistäsi olisi minullekkin jotain apua. Olen enemmän kuin kiitollinen, jos kertoisit omia ohjeitasi ja vinkkejäsi joko tuonne kommenttiosioon tai vaikka instagramin puolella!
Aurinkoa viikkoosi!
-Susanna
Miten se viikonloppu hurahtaa aina ohi ihan mieletöntä vauhtia? Tuskin olen ainoa joka tätä miettii lähes joka sunnuntai-ilta. Onneksi enää en pode juuri koskaan sitä lähes kaikille tuttua "maanantaimasennusta". Ennen elin aina pelkästään viikonloppuja varten ja jo lauantai-iltana aloin tuskastua, että kohta on jo maanantai ja arki alkaa. Nykyään pidän arjestani niin paljon, ettei minua oikeastaan ikinä haittaa maanantai. Ei sinne kouluun tietenkään aina jaksaisi mennä, mutta pääpiirteittäin viihdyn siellä oikein hyvin! Päivisin on ihanaa kun saan olla rauhassa ja puuhailla omia juttuja. Illaksi sitten aina jaksaa mennä hyvillä mielin kouluun.
Mun viikonloppu oli taas vaihteeksi aika toiminnantäytteinen. Vietin pitkästä aikaa vapaaviikonloppua. Viime viikkoina olen lähes poikkeuksetta ollut viikonloput töissä ja omaa aikaa ei juuri ole ollut.
Perjantaina kävin serkkuni kanssa syömässä Roosterissa. Vähän juhlistettiin Elinan töiden loppua. Jos et ole ikinä käynyt Oulun Roosterissa, niin en voi muuta kuin suositella! Hampparit ja salaatit on kaikki ihan huippu hyviä. Nam.
Lauantaina heräsin tuttuun tapaan jo seitsemältä ja aloin lukemaan. Opiskelujen jälkeen käytin koirat pitkällä metsälenkillä, jonka jälkeen lähdinkin ratsastamaan. Ratsastuksesta oli tosiaan ollut monen viikon tauko töiden takia. Alkuun koko homma oli ihan hukassa ja tuntui ettei siitä tule yhtään mitään. Loppua kohti alkoi kuitenkin sujumaan kun hoksasin miten saan ponin kulkemaan oikeinpäin. Koko tunnin se kesti, mutta voi sitä voittajafiilistä, kun viimeiset viisi minuuttia meni tosi hyvin! Ratsastuksen jälkeen kävin tekemässä viikon viimeisen salitreenin. Vuorossa oli selkä ja hauis ja treenikin kulki tosi hyvin. Ja voi sitä energian määrää minkä saan jokaisesta treenistä. Sitä tunnetta ei kyllä voita mikään.
Sunnuntai on myös sujunut oikein kivasti opiskellen, lenkkeilen ja Minnin kanssa käytiin treeneissä.
Jos nyt palataan tuohon otsikkoon. Omasta mielestäni voin nykyään oikein hyvin. Olen pirteä,iloinen,energinen,treeni kulkee ja ruoka maistuu. Ainut mikä mättää on uni. Olen kärsinyt erilaisista uniongelmista jo useiden vuosien ajan. Välillä on niiden osalta mennyt paremmin ja välillä taas huonommin. Nyt on ollut jo monen kuukauden ajan huonompi vaihe. Erilaisia unilääkkeitä olen käyttänyt useita, mutta tuntuu ettei niistäkään ole enää juuri apua. Saatan nukahtaa ihan hyvin, mutta viimeistään neljän aikaan aamulla herään eikä puhettakaan että saisin enää unta. Siinä yritän pyöriä muutaman tunnin ajan, jotta olisi ns. järkevää nousta ylös. Öisin saan nukuttua noin nelisen tuntia. Sanomattakin selvää, että se on aivan liian vähän. Itse en ole tätä kuitenkaan ajatellut, kun päivisin kuitenkin olen pirteä ja jaksan touhuta. Äitini tänään kuitenkin otti asian esille, kun hän ihmetteli miten vapaa päivänäkin saatan olla keittämässä aamupuuroa jo seitsemän aikaan. Äiti sitten kysyi, että milloin oikein levähdän. Hän otti esimerkiksi edellisen päivän eli lauantain. Koko päiväni oli täysin aikataulutettu, eikä ollut hetkeäkään että olisin edes istunut alas. Aloin pohtia tätä tarkemmin ja tulin tulokseen ettei semmoisia päiviä edes ole, jolloin olisin edes hetken paikallaan.
Tämä kyllä liittyy ihan täysin luonteeseen. Olen luonteeltani semmoinen, että kokoajan tulee olla tehokas ja tehdä jotain hyödyllistä. Suomeksi sanottuna poden joka kerta huonoa omatuntoa, jos en mitään hyödyllistä tee. Esimerkiksi viikon rantaloma jossain lämpimässä ei tulisi kuuloonkaan. Se tuottaisi minulle vain hirvittävän määrän ahdistusta. Tiedän kuitenkin, että se on täysin normaalia ja aivan sallittua ottaa välillä rennommin. Viettää vaikka koko viikonloppu peiton alla telkkaria katsoen. Ja jokainen ihminen oikeasti tarvitsee sitä. Lepo ei tarkoita pelkästään nukkumista vaan muutenkin rauhoittumista. Kokoajan ei tarvi eikä edes saa olla tehokas. Tiedostan tämän täysin, mutten osaa ottaa asiaa käytäntöön. Viimeksi "rauhoituin" viime keväänä kun makasin kaksi viikkoa kotona influenssassa. Sitä edellisen kerran olin paikoillani sairaalassa.
Tiedän, että yksi suurin syy uniongelmiini on kova stressi. Olen hirveä stressaaja ja nyt stressiä aiheuttaa lähestyvät YO-kirjoitukset. Rehellisesti sanottuna olen aivan paniikissa.
Kun ihminen on stressaantunut, elimistöön erittyy stressihormoneja. Poden tällä hetkellä pitkittynyttä stressiä ja stressitasoni ei laske kun olisi aika käydä nukkumaan. Kun elimistössä on paljon stressihormoneja kuten adrenaliinia, se aiheuttaa useimmille meistä uniongelmia. Adrenaliinin takia pysyn kuitenkin pirteänä ja toimintakykyisenä, vaikka unta tuleekin olematon määrä.
Tämän kaiken lisäksi mulla on erittäin paha tapa täyttää mun kalenteri ihan kokonaan. Toisin sanoen mulla on aina liian monta rautaa tulossa yhtä aikaa. En osaa sanoa ikinä ei, enkä kieltäytyä mistään. En varsinkaan töistä. Olen luonteeltani niin kiltti ja haluan aina kaikille pelkkää hyvää. En halua kieltäytyä jos se on mahdollisuus, että se tuottaa jollekkin huonoa mieltä. Tiedän, että en voi aina miellyttää kaikkia ja toimia kaikkien mieleen. Minun pitäisi opetella olemaan enemmän itsekkäämpi ja opittava sanomaan ei.
Vielä tästä unettomuudesta ja stressistä ei ole tullut ongelmaa. Mulla ei ole mitään ylikunnon oireita tai muita terveydellisiä ongelmia. Niinkuin sanoin aikaisemmin, olen energinen, treeni kulkee ja ruoka maistuu. Totuus on kuitenkin se, ettei meidän kenenkään keho kestä ja toimi ilman unta ja riittävää lepoa. Saatan jaksaa vielä viikon, kuukauden tai ehkä jopa jouluun asti. Lopputulos on kuitenkin se, että jossain vaiheessa kroppa sanoo sopimuksensa irti. Viimeistään sillon tulevat ne ylikunnon oireet tai jopa burn out. Lähipiirissäni on näitä ongelmia ollut paljonkin ja olen nähnyt, että siitä toipuminen kestää kauan. Voi mennä jopa vuosi. En todellakaan halua joutua siihen pisteeseen.
Haluaisinkin kysyä juuri sinulta, että miten sinä rentoudut? Mitä teet silloin kun stressaat liikaa? Jos sinulla on univaikeuksia, niin mikä sinulla on niihin auttanut?
Kuulisin mielelläni, jos sinun vinkeistäsi olisi minullekkin jotain apua. Olen enemmän kuin kiitollinen, jos kertoisit omia ohjeitasi ja vinkkejäsi joko tuonne kommenttiosioon tai vaikka instagramin puolella!
Aurinkoa viikkoosi!
-Susanna
torstai 1. syyskuuta 2016
Liikunta-nautintoa vai pakkopullaa?
Moikka kaikille ja hyvää viikonlopun alkua!
Toivottavasti sulla on ollut hyvä viikko tähän mennessä ja kiva viikonloppu tulossa. Pahoittelut, pitkästä kirjoitus tauosta. Motivaatiota kirjoittamiseen olisi ihan hurjasti, mutta aikaa ei tunnu löytyvän mistään. Tuntuu, että kokoajan teen jotain tai olen menossa, mutta silti en saa mitään aikaiseksi.. Kuulumisista voisin kirjoittaa vaikkapa viikonlopun aikana ihan erillisen postauksen, jos teitä semmoinen kiinnostaisi!
Ollessani lenkillä, aloin miettiä mun suhdetta liikuntaan ja miten suhteeni siihen on muuttunut vuosien varrella. Millainen se oli lapsena, sairauden pahimmissa vaiheissa ja millainen se on nyt. Mitä itse ajattelen liikunnasta tällä hetkellä? Tällaista kirjoitusta on toivottu paljon, ja tottakai haluan toiveen toteuttaa.
Lapsena tykkäsin liikkua ja olen kokeillutkin moni erilaisia lajeja. Olen harrastanut uintia, tanssia, voimistelua ja ratsastusta. Edellä mainituista lajeista juuri mikään ei innostanut, enkä niitä jatkanut kovinkaan pitkään ratsastusta lukuunottamatta. Ratsastuksen aloitin 6-vuotiaana ja jatkoin sitä aktiivisesti 15-vuotiaaksi asti.
13-15 vuotiaana olin kunnon heppatyttö ja oikeastaan asuin tallilla. Vanhemmat kustansivat minulle yhden ohjatun tunnin viikossa, mutta ratsastamaan pääsin useamminkin tekemällä paljon tallihommia. Rakastin ratsastamista, mutta yhtälailla pidin myös tallitöistä ja hevosten hoidosta. Meillä oli myös oikein ihana talliporukka. Osaan heistä olen edelleen paljon yhteydessä, mutta joihinkin yhteydenpito on selkästi vähentynyt tai jäänyt jopa kokonaan. Kesät asuin tallilla ja kavereiden kanssa jopa yövyimme teltassa tallin pihalla.
Ratsastusharrastus loppui, kun talli jolla kävin lopetti ratsastuskoulutoiminnan. Kyseisellä tallilla olin ratsastanut kahdeksan vuotta ja tallin vaihtaminen tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta. Rakas hoitohevoseni myös myytiin ja sekin vaikutti harrastuksen lopettamiseen. Tärkeän harrastuksen loppuminen oli ehdottomasti yksi suurimpia syitä sille, miksi anoreksiaan sairastuin.
Kun ratsastus loppui, olin pitkään ilman minkäänlaista liikuntaharrastusta. Omaa lajia ei vain tuntunut löytyvän. Ysiluokan keväällä päätimme ystäväni kanssa hankkia salikortit. Yhdessä kävimme salilla ja ryhmäliikuntatunneilla ja hurahdin siihen hommaan ihan täysin! Alkuun kävimme vain yhdessä, mutta pian rohkastuin käymään myös yksin. Aloin uuden harrastuksen kautta paikkaamaan sitä tyhjiötä, mikä jäi ratsastusharrastuksen loppuessa. Alkuun uusi liikuntainnostukseni oli täysin harmitonta ja tykkäsin siitä kovasti. Jumpat ja sali alkoivat tuntua lähes yhtä tärkeiltä, miltä ratsastus aikoinaan.
Lukion alkaessa, muuttui myös suhtautumiseni liikuntaan. Sairauteni alkoi pikkuhiljaa pahentua, ja liikunnasta tuli pakkoa. Alkuun vielä osasin nauttia siitä, mutta pian kuvioon tuli pakkoliikunta. Pakkoliikunta tarkoittaa nimensä mukaisesti pakonomaista tarvetta liikkua. Jos syystä tai toisesta liikkumaan ei pääse, eli minun tapauksessani päivittäinen vähimmäismäärä ei täyttynyt, tuloksena tuli kova ahdistus. Asetin itselleni joka päivälle liikuntatavoitteen, joka piti suorittaa. En enää nauttinut liikunnasta. Se oli vain tehtävä. Jos en pystynyt liikkumaan jostain syystä, kompensoin sitä vähentämällä ruokaa entisestään.
Lukion syksyllä kävin päivittäin salilla ja jumpilla. Joka päivä piti käydä vähintään kahdella rankalla tunnilla ja siihen päälle vielä salitreeni. Kävin paljon Bodypump-tunneilla. Kyseisellä tunnilla käytössä on siis tanko ja levypainoja, joiden kanssa tehdään kyykkyä,penkkipunnerrusta, maastavetoa yms. Tavoitteenahan tietenkin on, että kun kroppa kehittyy ja vahvistuu niin painoja voi lisätä. Minulle kävi juuri päinvastoin. Minun täytyi kokoajan vähentää painoja, kun tanko ei enää yksinkertaisesti noussut ylös. Olin fyysisesti jo niin heikossa kunnossa. Sairaus oli jo minussa niin vahva, että se haukkui minut aivan lyttyyn. Rangaistukseksi sairaus pakotti minun vähentävän ruokaa entisestään ja lisäämään liikuntaa.
Keväällä 2014 jouduin osastolle ja silloin tottakai myös täydelliseen liikuntakieltoon. Salikortti otettiin pois käytöstä. Sehän ahdisti minua aivan kamalan paljon. Odotin uloskirjautumista, jotta saisin salikorttini takaisin ja että voisin jatkaa sairaanloista liikkumistani. Uloskirjautuksen jälkeen liikuntakielto oli kuitenkin edelleen voimassa. Se jatkui seuraavaan osastojaksoon asti ja vielä pitkälle sen jälkeen.
Viime syksynä sain aloittaa taas liikkumaan maltillisesti. Sain salikorttini takaisin, mutta aluksi minulla oli lupa käydä vain joogassa, venyttelyssä ja BodyBalance-tunneilla. Kroppani vahvistuessa ja painon noustessa, sain pikkuhiljaa luvan ottaa myös rankempaa liikuntaa mukaan. Halusin saada takaisin sen liikunnanilon, mikä minulla oli ennen sairastumista ja pakkoliikunnan aloittamista. Syksyn muuttuessa talveksi, sain käydä jo mm. BodyPumpissa ja BodyStepissä. Olin niin onnellinen, kun pääsin taas liikkumaan. Liikunan avulla aloin myös hyväksyä oman kehoni ja kehonkuvani alkoi realisoitua.
Kevään kävin jumpilla ahkerasti ja oikeasti rakastin sitä. Liikkumisessani ei ollut oikeastaan enää minkäänlaista pakkoa. Alkukesällä, minusta alkoi tuntua ettei pelkkä ryhmäliikunta enää riitä. Halusin alkaa kasvattaan lihasmassaa ja myös haastaa itseni ihan kunnolla. Tiesin, että se onnistuu vain menemällä salin puolelle. Ennen olin ajatellut, ettei sali ole ollenkaan minua varten. Halusin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden. Siispä, hankin itselleni PT:n. Hänen kanssaan tehtiin minulle yhdessä saliohjelma ja nyt sitä on jo muokattu entistä raskaammaksi ja haastavammaksi. Olen ihan hurahtanut salilla käytiin. Tavoitteena on käydä salin puolella kolme kertaa viikossa. Siihen lisäksi pyrin käymään yhdellä sykettä nostattavalla ryhmäliikuntatunnilla, kuten BodyStepissä, BodyCompatissa tai BodyAttackissa. Koiran kanssa tulee myös ulkoiltua päivittäin 1-2 tuntia.
Liikuntamääräni saattaa kuulostaa jonkun korvaan hurjalta. Mielestäni se on kuitenkin täysin ok määrä, kun liikuntaan ei liity minkäänlaista pakkoa ja muistan huolehtia riittävästä ravinnosta ja levosta. Minua ei ala ahdistamaan, jos viikossa pääsenkin käymään vain 2 kertaa salilla. Eikä minua ahdista olla pyöräilemättä kouluun, jos vettä sataa saavista kaatamalla. Ennen tuo olisi saanut minut ahdistuksen partaalle ja se on yksi suurimmista merkeistä milloin on kyse pakkoliikunnasta.
Vaikka liikun nykyään paljon, teen sen täysin omaa kehoani kuunnellen. Mielestäni meidän jokaisen keho kertoo, mitä se tarvitsee niin ravinnon, liikunnan ja levon kohdalla. Omaa kehoa pitää vain oppia kuuntelemaan. Itse koen olevani siinä jo aika hyvä.
Nykymaailmassa on yleistä, että monella meistä suhde liikuntaan on vääristynyt. Siitä on tullut pakkoa, eikä se anna energiaa ja nautintoa niinkuin sen kuuluisi. Yhä useamman kuulee sanovan, kuinka sinne salille on pakko raahautua tai juosta verenmaku suussa satoi tai paistoi. Keho ehkä kaipaisi lepoa, mutta silti sinne salille mennään siksi koska muutkin tekevät niin.
Mielestäni liikunta on yksi terveyden ja hyvinvoinnin peruspilareista, aivan kuten ravinto ja lepokin. Kannustan teitä kaikkia aloittamaan jonkin liikuntaharrastuksen, koska liikunta tutkitusti antaa hyvää oloa ja auttaa stressin hallinnassa. Entä jos sinne lenkkipolulle tai varsinkaan salille ei innosta mennä? Silloin niin ei tarvitse tehdä. Tässä maailmassa on niin paljon erilaisia liikuntamuotoja, että meille jokaiselle varmasti löytyy se oma juttu. Salitreenaus on nyt kovasti pinnalla ja joka toinen siellä salilla käy enemmän tai vähemmän. Se ei silti tarkoita sitä, että sinunkin tulisi niin tehdä jos se ei tunnu yhtään omalta jutulta. Salitreeni ei todellakaan ole se ainoa ja oikea tapa urheilla. Toiselle se sopii, toinen pitää uinnista, kolmas jalkapallosta ja neljäs rakastaa joogaa. Oma laji löytyy vain kokeilemalla. Monesti kuulee myös puhuttavan, kuinka siellä salilla käydään tai kahvakuulaa heilutellaan, koska se on tehokasta. Mielestäni kuitenkin se kaikkein tehokkain liikuntamuoto on se, josta nauttii ja aidosti pitää.
Kun se oma laji on löytynyt, itseään ei tarvitse pakottaa treenaamaan vaan sinne lähtee enemmän kuin mielellään. Mutta treenaamaan lähtiessä, tulee aina muistaa se oman kehon kuuntelu ja priorisointi. Jos keho kertoo, että tänään ei treenata niin silloin ei niin tehdä. Priorisoinnilla tarkoitan sitä, että laitetaan asiat tärkeysjärjestykseen. Jos hyvä kaveri jota et ole nähnyt pitkään aikaan pyytää sinua kahville niin tottakai ystävän tapaaminen menee treenaamisen edelle. Välillä on täysin ok skipata suunniteltu treeni, kun tulee muutoksia suunnitelmiin. Jos tämä aiheuttaa paljon ahdistusta, olisi syytä pysähtyä hetkeksi miettimään omaa suhdettaan liikuntaa.
Itse rakastan kovaa treeniä.Mitä rankempi treeni, sitä enemmän saan siitä energiaa ja hyvää oloa. Kovaa siis saa treenata, kun tekee sen oman kehon ehdoilla ja muistaa oikeanlaisen ravinnon ja riittävän unen. Olen saanut takaisin sen liikunnanilon ja siitä en enää koskaan halua luopua!
Hui kun tuli pitkä teksti, ihanaa jos jaksoit lukea loppuun asti! Toivottavasti pointtini tuli selville. Laitathan kommenttia, jos tämä kirjoitus herätti edes jonkinlaisia ajatuksia.
Ihanaa viikonloppua!
-Susanna
Toivottavasti sulla on ollut hyvä viikko tähän mennessä ja kiva viikonloppu tulossa. Pahoittelut, pitkästä kirjoitus tauosta. Motivaatiota kirjoittamiseen olisi ihan hurjasti, mutta aikaa ei tunnu löytyvän mistään. Tuntuu, että kokoajan teen jotain tai olen menossa, mutta silti en saa mitään aikaiseksi.. Kuulumisista voisin kirjoittaa vaikkapa viikonlopun aikana ihan erillisen postauksen, jos teitä semmoinen kiinnostaisi!
Ollessani lenkillä, aloin miettiä mun suhdetta liikuntaan ja miten suhteeni siihen on muuttunut vuosien varrella. Millainen se oli lapsena, sairauden pahimmissa vaiheissa ja millainen se on nyt. Mitä itse ajattelen liikunnasta tällä hetkellä? Tällaista kirjoitusta on toivottu paljon, ja tottakai haluan toiveen toteuttaa.
Lapsena tykkäsin liikkua ja olen kokeillutkin moni erilaisia lajeja. Olen harrastanut uintia, tanssia, voimistelua ja ratsastusta. Edellä mainituista lajeista juuri mikään ei innostanut, enkä niitä jatkanut kovinkaan pitkään ratsastusta lukuunottamatta. Ratsastuksen aloitin 6-vuotiaana ja jatkoin sitä aktiivisesti 15-vuotiaaksi asti.
13-15 vuotiaana olin kunnon heppatyttö ja oikeastaan asuin tallilla. Vanhemmat kustansivat minulle yhden ohjatun tunnin viikossa, mutta ratsastamaan pääsin useamminkin tekemällä paljon tallihommia. Rakastin ratsastamista, mutta yhtälailla pidin myös tallitöistä ja hevosten hoidosta. Meillä oli myös oikein ihana talliporukka. Osaan heistä olen edelleen paljon yhteydessä, mutta joihinkin yhteydenpito on selkästi vähentynyt tai jäänyt jopa kokonaan. Kesät asuin tallilla ja kavereiden kanssa jopa yövyimme teltassa tallin pihalla.
Ratsastusharrastus loppui, kun talli jolla kävin lopetti ratsastuskoulutoiminnan. Kyseisellä tallilla olin ratsastanut kahdeksan vuotta ja tallin vaihtaminen tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta. Rakas hoitohevoseni myös myytiin ja sekin vaikutti harrastuksen lopettamiseen. Tärkeän harrastuksen loppuminen oli ehdottomasti yksi suurimpia syitä sille, miksi anoreksiaan sairastuin.
Kun ratsastus loppui, olin pitkään ilman minkäänlaista liikuntaharrastusta. Omaa lajia ei vain tuntunut löytyvän. Ysiluokan keväällä päätimme ystäväni kanssa hankkia salikortit. Yhdessä kävimme salilla ja ryhmäliikuntatunneilla ja hurahdin siihen hommaan ihan täysin! Alkuun kävimme vain yhdessä, mutta pian rohkastuin käymään myös yksin. Aloin uuden harrastuksen kautta paikkaamaan sitä tyhjiötä, mikä jäi ratsastusharrastuksen loppuessa. Alkuun uusi liikuntainnostukseni oli täysin harmitonta ja tykkäsin siitä kovasti. Jumpat ja sali alkoivat tuntua lähes yhtä tärkeiltä, miltä ratsastus aikoinaan.
Lukion alkaessa, muuttui myös suhtautumiseni liikuntaan. Sairauteni alkoi pikkuhiljaa pahentua, ja liikunnasta tuli pakkoa. Alkuun vielä osasin nauttia siitä, mutta pian kuvioon tuli pakkoliikunta. Pakkoliikunta tarkoittaa nimensä mukaisesti pakonomaista tarvetta liikkua. Jos syystä tai toisesta liikkumaan ei pääse, eli minun tapauksessani päivittäinen vähimmäismäärä ei täyttynyt, tuloksena tuli kova ahdistus. Asetin itselleni joka päivälle liikuntatavoitteen, joka piti suorittaa. En enää nauttinut liikunnasta. Se oli vain tehtävä. Jos en pystynyt liikkumaan jostain syystä, kompensoin sitä vähentämällä ruokaa entisestään.
Lukion syksyllä kävin päivittäin salilla ja jumpilla. Joka päivä piti käydä vähintään kahdella rankalla tunnilla ja siihen päälle vielä salitreeni. Kävin paljon Bodypump-tunneilla. Kyseisellä tunnilla käytössä on siis tanko ja levypainoja, joiden kanssa tehdään kyykkyä,penkkipunnerrusta, maastavetoa yms. Tavoitteenahan tietenkin on, että kun kroppa kehittyy ja vahvistuu niin painoja voi lisätä. Minulle kävi juuri päinvastoin. Minun täytyi kokoajan vähentää painoja, kun tanko ei enää yksinkertaisesti noussut ylös. Olin fyysisesti jo niin heikossa kunnossa. Sairaus oli jo minussa niin vahva, että se haukkui minut aivan lyttyyn. Rangaistukseksi sairaus pakotti minun vähentävän ruokaa entisestään ja lisäämään liikuntaa.
Keväällä 2014 jouduin osastolle ja silloin tottakai myös täydelliseen liikuntakieltoon. Salikortti otettiin pois käytöstä. Sehän ahdisti minua aivan kamalan paljon. Odotin uloskirjautumista, jotta saisin salikorttini takaisin ja että voisin jatkaa sairaanloista liikkumistani. Uloskirjautuksen jälkeen liikuntakielto oli kuitenkin edelleen voimassa. Se jatkui seuraavaan osastojaksoon asti ja vielä pitkälle sen jälkeen.
Viime syksynä sain aloittaa taas liikkumaan maltillisesti. Sain salikorttini takaisin, mutta aluksi minulla oli lupa käydä vain joogassa, venyttelyssä ja BodyBalance-tunneilla. Kroppani vahvistuessa ja painon noustessa, sain pikkuhiljaa luvan ottaa myös rankempaa liikuntaa mukaan. Halusin saada takaisin sen liikunnanilon, mikä minulla oli ennen sairastumista ja pakkoliikunnan aloittamista. Syksyn muuttuessa talveksi, sain käydä jo mm. BodyPumpissa ja BodyStepissä. Olin niin onnellinen, kun pääsin taas liikkumaan. Liikunan avulla aloin myös hyväksyä oman kehoni ja kehonkuvani alkoi realisoitua.
Kevään kävin jumpilla ahkerasti ja oikeasti rakastin sitä. Liikkumisessani ei ollut oikeastaan enää minkäänlaista pakkoa. Alkukesällä, minusta alkoi tuntua ettei pelkkä ryhmäliikunta enää riitä. Halusin alkaa kasvattaan lihasmassaa ja myös haastaa itseni ihan kunnolla. Tiesin, että se onnistuu vain menemällä salin puolelle. Ennen olin ajatellut, ettei sali ole ollenkaan minua varten. Halusin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden. Siispä, hankin itselleni PT:n. Hänen kanssaan tehtiin minulle yhdessä saliohjelma ja nyt sitä on jo muokattu entistä raskaammaksi ja haastavammaksi. Olen ihan hurahtanut salilla käytiin. Tavoitteena on käydä salin puolella kolme kertaa viikossa. Siihen lisäksi pyrin käymään yhdellä sykettä nostattavalla ryhmäliikuntatunnilla, kuten BodyStepissä, BodyCompatissa tai BodyAttackissa. Koiran kanssa tulee myös ulkoiltua päivittäin 1-2 tuntia.
Liikuntamääräni saattaa kuulostaa jonkun korvaan hurjalta. Mielestäni se on kuitenkin täysin ok määrä, kun liikuntaan ei liity minkäänlaista pakkoa ja muistan huolehtia riittävästä ravinnosta ja levosta. Minua ei ala ahdistamaan, jos viikossa pääsenkin käymään vain 2 kertaa salilla. Eikä minua ahdista olla pyöräilemättä kouluun, jos vettä sataa saavista kaatamalla. Ennen tuo olisi saanut minut ahdistuksen partaalle ja se on yksi suurimmista merkeistä milloin on kyse pakkoliikunnasta.
Vaikka liikun nykyään paljon, teen sen täysin omaa kehoani kuunnellen. Mielestäni meidän jokaisen keho kertoo, mitä se tarvitsee niin ravinnon, liikunnan ja levon kohdalla. Omaa kehoa pitää vain oppia kuuntelemaan. Itse koen olevani siinä jo aika hyvä.
Nykymaailmassa on yleistä, että monella meistä suhde liikuntaan on vääristynyt. Siitä on tullut pakkoa, eikä se anna energiaa ja nautintoa niinkuin sen kuuluisi. Yhä useamman kuulee sanovan, kuinka sinne salille on pakko raahautua tai juosta verenmaku suussa satoi tai paistoi. Keho ehkä kaipaisi lepoa, mutta silti sinne salille mennään siksi koska muutkin tekevät niin.
Mielestäni liikunta on yksi terveyden ja hyvinvoinnin peruspilareista, aivan kuten ravinto ja lepokin. Kannustan teitä kaikkia aloittamaan jonkin liikuntaharrastuksen, koska liikunta tutkitusti antaa hyvää oloa ja auttaa stressin hallinnassa. Entä jos sinne lenkkipolulle tai varsinkaan salille ei innosta mennä? Silloin niin ei tarvitse tehdä. Tässä maailmassa on niin paljon erilaisia liikuntamuotoja, että meille jokaiselle varmasti löytyy se oma juttu. Salitreenaus on nyt kovasti pinnalla ja joka toinen siellä salilla käy enemmän tai vähemmän. Se ei silti tarkoita sitä, että sinunkin tulisi niin tehdä jos se ei tunnu yhtään omalta jutulta. Salitreeni ei todellakaan ole se ainoa ja oikea tapa urheilla. Toiselle se sopii, toinen pitää uinnista, kolmas jalkapallosta ja neljäs rakastaa joogaa. Oma laji löytyy vain kokeilemalla. Monesti kuulee myös puhuttavan, kuinka siellä salilla käydään tai kahvakuulaa heilutellaan, koska se on tehokasta. Mielestäni kuitenkin se kaikkein tehokkain liikuntamuoto on se, josta nauttii ja aidosti pitää.
Kun se oma laji on löytynyt, itseään ei tarvitse pakottaa treenaamaan vaan sinne lähtee enemmän kuin mielellään. Mutta treenaamaan lähtiessä, tulee aina muistaa se oman kehon kuuntelu ja priorisointi. Jos keho kertoo, että tänään ei treenata niin silloin ei niin tehdä. Priorisoinnilla tarkoitan sitä, että laitetaan asiat tärkeysjärjestykseen. Jos hyvä kaveri jota et ole nähnyt pitkään aikaan pyytää sinua kahville niin tottakai ystävän tapaaminen menee treenaamisen edelle. Välillä on täysin ok skipata suunniteltu treeni, kun tulee muutoksia suunnitelmiin. Jos tämä aiheuttaa paljon ahdistusta, olisi syytä pysähtyä hetkeksi miettimään omaa suhdettaan liikuntaa.
Itse rakastan kovaa treeniä.Mitä rankempi treeni, sitä enemmän saan siitä energiaa ja hyvää oloa. Kovaa siis saa treenata, kun tekee sen oman kehon ehdoilla ja muistaa oikeanlaisen ravinnon ja riittävän unen. Olen saanut takaisin sen liikunnanilon ja siitä en enää koskaan halua luopua!
Hui kun tuli pitkä teksti, ihanaa jos jaksoit lukea loppuun asti! Toivottavasti pointtini tuli selville. Laitathan kommenttia, jos tämä kirjoitus herätti edes jonkinlaisia ajatuksia.
Ihanaa viikonloppua!
-Susanna
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)